Noora Laak | Vasemmisto, Helsinki

Tekijä: Noora Laak

  • Käveltävyys herättää keskustan eloon

    Käveltävyys herättää keskustan eloon

    Yhdessä Mia Haglundin kanssa tehty kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Helsingin Vasemmiston blogissa 25.1.2021

    Helsingin kävelykeskusta on ollut yksi päättymässä olevan valtuustokauden strategisista kärkihankkeista. Sen jatkosuunnittelusta ja tulevaisuudesta on määrä päättää tänään 25.1. kaupunginhallituksen kokouksessa.

    Hanke ei ole käytännössä edennyt, sillä sen kohtalo sidottiin yhteen poliittisella päätöksellä nyt jo kuopatun keskustatunnelin kanssa. Kun keskustatunnelin selvittäminen päätettiin lopettaa, kävelykeskustan tulevaisuus jäi leijumaan ilmaan. Nyt pormestari Vapaavuori esittää kaupunginhallitukselle eräänlaista kävelykeskustan kevytversiota, jossa “parannetaan jalankulun yhteyksiä” ja “levennetään jalkakäytäviä”. Mutta parantavatko nämä toimenpiteet kävelykokemusta ja keskustan viihtyisyyttä oleellisesti?

    Helsinki ansaitsee kunnianhimoisemman kävelykeskustan. Liikekeskusta Kauppatorilta Mannerheimintielle on suunniteltava kokonaisuudeksi, jossa liikkuvat kävelijät, pyöräilijät ja raitiovaunut. Myös maailmalla on huomattu käveltävyyden ja kävelijöiden houkuttelun edut: Milanossa ja Lontoossa on erittäin kunnianhimoisia suunnitelmia kävelyn ja pyöräilyn edistämiseksi kaupunkien ydinkeskustoissa ja Pariisissa päätettiin vuoden alussa muuttaa liikkeiden reunustama Champs-Elysées kävelijäystävälliseksi vihreäksi kaupunkitilaksi autokaistoja tuntuvasti vähentämällä. Tähän meidänkin on tähdättävä!

    Kaupunkilaisille on annettava myös syitä tulla keskustaan – viime kesän Senaatintorin suurterassi ja Helsinki Biennalen paviljonki ovat hyviä esimerkkejä helsinkiläisiä laajasti kiinnostaneista kohteista. Aleksanterinkadun liiketilojen ahdinko osoittaa, että keskustan houkuttelevuus tarvitsee määrätietoisia, aktiivisia toimenpiteitä pysyäkseen kiinnostavana.

    Kävelyyn houkuttelevat julkiset vehreät katutilat eivät voi jäädä vain kantakaupungin iloksi. Seuraavassa vaiheessa olisi syytä tutkia, miten lähiöissä voidaan edistää kävelyyn houkuttelevia paikkoja, esimerkiksi vanhojen ostarien ja kaupunginosien alakeskusten yhteydessä.

    Helsingin tulisi liittyä edelläkävijäkaupunkien joukkoon ja seuraavalla valtuustokaudella asettaa tavoitteeksi olla Pohjoismaiden käveltävin pääkaupunki.

    Artikkelin kuva: Ihmisiä kävelemässä Aleksanterinkadulla kävelykatukokeilun avajaispäivänä 12.6.1970. Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

  • Kaupunki kuuluu kaikille – mutta kenelle se suunnitellaan?

    Tämä kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Vasemmistonaisten Feministipistoja- blogissa 2.12.2020

    Aune joutuu jättämään kauppareissun väliin silloin kun jalat ovat huonompina, sillä reitillä ei ole riittävästi penkkejä huilaamiseen. Jouni harmittelee liikkumista vaikeuttavia katukiveyksiä ja -reunuksia joka kerta, kun on lastenvaunujen kanssa liikenteessä. Katri suunnittelee reittinsä tarkasti palatessaan illalla kaupungilta kotiin – ei suorinta, vaan turvallisinta ja parhaiten valaistua reittiä.

    Esteettömästä, turvallisesta ja vaikkapa penkkien ja yleisten wc-tilojen muodossa saavutettavammasta kaupunkitilasta hyötyy meistä jokainen, mutta osalle ihmisistä nämä tekijät voivat muodostaa aivan konkreettisen kynnyksen kaupungille lähtemiseen ja itsenäiseen liikkumiseen.

    Esteetön suunnittelu, joka huomioi ihmisten erilaisen liikunta- ja toimintakyvyn, lienee jo käsitteenä laajemmin tuttu. Se parantaa ihmisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa, edistää ihmisoikeuksien toteutumista sekä vähentää osaltaan syrjintää ja syrjäytymistä. Feministisen suunnittelun voi nähdä esteettömän suunnittelun lähisukulaisena, mutta se ulottaa tarkasteltavien tarpeiden spektrin vielä laajemmalle kulttuurin, yksilöiden, sukupuolen ja yhteisöjen tasolle.

    Mikä siis muuttuu? Sen sijaan, että kaupunkia suunnitellaan kuvitteelliselle mediaanikaupunkilaiselle, lähtökohtana on yhteisöjen ja yksilöiden kirjo ja erilaiset tarpeet, jotka usein voidaan sovittaa yhteen. Tärkeää on eri ryhmiä laajasti osallistava suunnittelu, jossa aidosti kuullaan paikallisten tarpeita ja toiveita. Näin ympäristön suunnittelussa tulevat huomioiduksi yhtä lailla niin paikallisten yhteisöt, perheet, eri sukupuolet, maahanmuuttajat, ikääntyneet, lapset sekä liikunta-, näkö- ja kuulovammaiset.

    Mitä seuraavaksi? Ensisijainen vastuu eri ryhmien tarpeiden huomioimisessa ja ryhmien osallistamisesta suunnitteluun on kaupunkisuunnittelijoilla. Kuntalaiset voivat sekä yhteisönä että yksilöinä osallistua suunnitteluun ja antaa suunnitelmista palautetta – nykyisin se onnistuu helposti myös verkossa. Kuntapäättäjien tehtävänä on luoda mahdollisuuksia onnistuneeseen suunnitteluun. Jos esimerkiksi julkisten wc-tilojen tai penkkien määrää on järjestyshäiriöiden pelossa päätetty vähentää radikaalisti, eväät saavutettavan kaupunkitilan suunnitteluun ovat laihat.

    Turvallinen, esteetön ja saavutettava kaupunkitila palvelee meitä kaikkia. Kyse on lopulta ihmislähtöisestä kaupunkisuunnittelusta, joka pyrkii huomioimaan ympäristön käyttäjien erilaiset tarpeet aiempaa paremmin, luokkatietoisemmin ja moniarvoisemmin.

    Tutustu myös:

    Feminismi arkkitehdin työkaluna

  • Tilaa kulttuurille!

    “Helsinki on omaleimainen ja kiinnostava kaupunki, jota tulisi kehittää sen omista lähtökohdista. Ilmiöt ja tapahtumat, joita tullaan katsomaan kauempaakin, syntyvät pitämällä huolta siitä, että kaupunkia rakennetaan pitkäjänteisesti – ja ensisijaisesti sen asukkaita varten.”

    Kulttuuripalvelut ja kaupunkikulttuuri syntyvät ensisijaisesti asukkaiden tarpeista, toiveista ja toiminnasta. Niillä on kuitenkin tehtävä myös kaupungin vetovoimatekijänä: kiinnostavat tapahtumat ja ilmiöt vetävät puoleensa niin uusia asukkaita, yrityksiä kuin turistejakin. Jotta kaupungin kulttuurielämä olisi kestävällä pohjalla, kehittämishankkeiden ja kulttuurisen pohjan tulee levätä vankoilla paikallisilla harteilla. Kulttuuria tulee tehdä ensisijaisesti kaupunkilaisia varten ja kaupunkilaisten voimin, jotta kaupunki kukoistaa. Näkyvimmät kulttuurihankkeet, joista näkyvimpänä Guggenheim, keskittyivät harmillisen voimakkaasti lyhyen aikajänteen taloudellisiin vaikutuksiin ja jättivät huomiotta vankan perustan, jonka pohjalle Helsingissä on mahdollista rakentaa aidosti kiinnostavaa kaupunkikulttuuria.

    Helsingin (kaupunki)kulttuurielämässä on tapahtunut valtavasti viime vuosina – ja tapahtuu edelleen: vanhat instituutiot, kuten Helsingin taidemuseo, nykyisin HAM, on  pessyt kasvonsa ja Amos Andersonin museo laajentaa parhaillaan tilojaan Lasipalatsiin ja sen alle. Kaupunkikulttuurin osalta kaupunkitilaa on otettu uusilla tavoilla käyttöön kaupunkilaisten itse organisoimissa tapahtumissa. Helsingin perinteisten korttelisaunojen lisäksi kaupungin rannoille on noussut uudenlaisia julkisia saunoja Löylystä Sompasaunaan. Erityisesti vahva suomalainen kansalaisyhteiskunta yhdistettynä uusiin toiminnan organisoinnin ja viestinnän mahdollisuuksiin on osoittautunut kaupunkikulttuurin voimanpesäksi, jonka vertaista maailmalla saa hakea. Vasta rakenteilla olevat uudet asuinalueet ovat mahdollistaneet monia uusia toiminnan muotoja, kun tilaa kokeiluille on kerrankin ollut. Helsinki kuitenkin muuttuu ja kasvaa jatkuvasti ja uudet alueet valmistuvat vähitellen. Helsinkiin tarvitaan niin väliaikaisia kuin pysyviäkin tiloja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan mahdollistamiseksi.

    Kaikilla ei kuitenkaan ole samanlaisia lähtökohtia kasvaa kulttuurin kuluttajiksi tai sen tuottajiksi. Päiväkodeissa ja kouluissa toteutetuilla konserteilla tai museovierailuilla on tärkeä rooli kulttuurin saattamiseksi osaksi kaikkien helsinkiläisten elämää. Lisäksi laajojen ja riittävän huokeiden harrastusmahdollisuuksien kuten kuvataidekoulujen, musiikkiopistojen, bändi- ja työpajatoiminnan toimintaedellytykset tulee turvata ympäri kaupunkia. Usein suurimpana haasteena on sopivien tilojen löytyminen, johon voidaan vastata esimerkiksi koulujen iltakäyttöä tehostamalla.

    Kaupunkilaiset ansaitsevat kulttuurinsa ja kulttuuri ansaitsee tilansa!