Yksi keskeisistä vaaliteemoistani on ollut hyvinvointivaltion perustuksista huolehtiminen. Se, että voisimme kaikki luottaa yhteiskunnan turvaverkkoon ja julkisten palveluiden toimimiseen terveyskeskuksesta ja päivähoidosta aina psykiatristen hoitopaikkojen riittävyyteen.
Kun tämän huolen esittää poliittisessa keskustelussa, esiin nousee välittömästi kaksi kysymystä: mistä rahat ja entäs valtion velka? “Meillä ei ole varaa”, sanovat, “on pakko leikata”.
On totta, että meillä on rakenteellinen ongelma: kestävyysvaje. Nuoret ikäluokat ovat pienempiä kuin vanhemmat, joiden eläkkeet ovat nyt ja lähitulevaisuudessa maksettavana ja joiden hoivaan kuluu resursseja. Tätä ongelmaa on kuitenkin mahdollista lähestyä muitakin reittejä kuin leikkaamalla julkisista palveluista: esimerkiksi kasvattamalla työllisten määrää (useita keinoja), työperäisellä maahanmuutolla tai syntyvyyttä lisäämällä (ei nyt puhuta synnytystalkoista, puhutaan mieluummin vaikka julkisten lapsettomuushoitojen tilasta – niiden parantaminen vasta olisikin tulevaisuusinvestointi!).
Takaisin rahaan: valtion tulotaso on sekin arvovalinta. Vuonna 2016 kokonaisveroaste oli Suomessa 44 % ja lähellä pohjoismaista tasoa. Sipilän hallituksen aikana veroastetta kuitenkin päätettiin laskea, mikä johti valtion verotulojen laskuun. Jos veroasteemme olisi pysynyt vuoden 2016 tasolla, olisivat julkisen talouden tulot noin kahdeksan miljardia suuremmat ja valtiontalous lähellä tasapainoa. How about that? Vasemmisto ei kuitenkaan olisi nostamassa ansioverotuksen astetta tulevalla kaudella vaan keskittäisi verouudistukset omaisuuksien verotuksen kasvattamiseen.
Entä valtion velka? On totta, että velkaa ei voi kasvattaa loputtomasti ja valtiontalous on saatettava tasapainoon. Samalla on totta, että Suomi ei ole Kreikan tiellä ja että valtion velkamme on eurooppalaista keskitasoa. Onneksi olemme kuitenkin siirtyneet hiljalleen hieman tasapainoisempaan keskusteluun valtion velasta (saatoin traumatisoitua vuoden 2015 eduskuntavaalien velkakellosta) ja mediassa on esitetty useita hyviä puheenvuoroja sekä valtion velkaan että leikkauspolitiikkaan liittyen.
Tiivistettynä: syytä paniikkiin ei ole, mutta rakenteelliseen ongelmaan nimeltä kestävyysvaje on keksittävä pian ratkaisu, joita muutaman esimerkin edellä mainitsinkin. Toisaalta aivan yhtä kiireellistä on etsiä keinoja ja rahoitus vihreän siirtymän toteuttamiseksi, jotta yhteiskuntamme on kestävällä pohjalla myös ilmaston ja ympäristön osalta. Vihreä siirtymä tulee sekin nähdä rakenteellisena uudistuksena, jossa valtion rooli on keskeinen ja jonka ripeä toteuttaminen säästää resurssejamme pitkällä aikavälillä. Tästä syystä vihreän siirtymän toteuttamisessa velkarahaakaan ole syytä sulkea laskuista.
