Osallistuin viikonloppuna tuhansien muiden kanssa luontomarssille luontokadon pysäyttämiseksi ja päästöjen vähentämiseksi. Molemmat aivan keskeisiä syitä, miksi olen mukana politiikassa. Molemmat teemoja, jotka ovat pitkälti loistaneet poissaolollaan vaalipaneeleissa ja julkisessa keskustelussa. Elinkelpoinen maapallo on edellytys kaikelle inhimilliselle toiminnalle – aina runoudesta terveydenhuoltoon ja vaikka valtionvelasta väittelyynkin. Tämä leiviskä meidän on hoidettava ja se alkaa Suomen luonnosta ja sen monimuotoisuudesta huolehtimalla sekä kotimaisia päästöjä vähentämällä.
Luonnon monimuotoisuuden ja päästöjen vähentäminen vaatii paitsi luonnonsuojelua, myös uutta ajattelua elinkeinotoimintaan ja siis myös niitä säätelevien lakien ja tukien muuttamista.
Vasemmiston tavoitteena on muun muassa:
Suojella 30 % maa- ja vesielinympäristöistämme
Suojella kaikki vanhat arvometsämme
Nostaa metsien suojeluastetta erityisesti Etelä-Suomessa
Uudistaa vesilaki
Tiukentaa kaivoslakia, malminetsintä kaikilta luonnonsuojelualueilta on kiellettävä
Uudistaa maatalouden tuet ja tuettava erityisesti kasviperäiseen ruoantuotantoon siirtymistä
Vaalien alla on puhuttu myös siitä, miten kaupunkiseudut – myös pääkaupunkiseutu – tarvitsevat edunvalvojansa. Kaupunkiseutujen erityistarpeista onkin perusteltua huolehtia, sillä yli puolet suomalaisista asuu seitsemän suurimman kaupunkiseudun aluella. Valtion onkin kaupunkien kohdalla huolehtia joukkoliikenteen edellytyksistä, koulutuspaikoista ja riittävän joustavista raameista ARA-tuetulle asuntotuotannolle.
Näen kuitenkin, että kansanedustajan tehtävässä tärkeintä on katsoa koko maan laajuista kokonaiskuvaa Hangosta Utsjoelle. Luonnon monimuotoisuuden ja päästöjen vähentämisen kannalta on elintärkeää, ettemme typistä kansanedustajan tehtävää nurkkakuntaiseksi edunvalvonnaksi – muutenhan Raahen terästehtaan päästöistä (9 % Suomen päästöistä) murehtisivat vain Oulun vaalipiirin kansanedustajat ja kaivoslain tiukentaminen jäisi Itä- ja Pohjois-Suomen edustajien huoleksi. Luonnon ja ilmaston asiaa on ajettava kokonaisvaltaisesti, koska Suomi, sen pikemmin kuin Raahekaan, ei ole saari, vaan meidän on pyrittävä mieluummin vaikuttamaan valtakunnallisiin ja globaaleihin ketjuihin.
Vaalikentillä sain jo palautetta, että osa äänestäjistä on jo väsyneitä ilmastonmuutoksesta puhumiseen. Minuakin väsyttää, kun muutoksen tekeminen tuntuu välillä toivottoman tahmealta. Paras lääke väsymykseen on toiminta ja vihreän siirtymän toteutusvaiheeseen siirtyminen. Tehdään näistä luonnon ja ilmaston vaalit.
Rakennusten purkamisesta uuden rakentamisen tieltä on viime viikkoina uutisoitu taajaan. Erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut Itä-Pasila, jossa on käynnissä sekä purkavan saneerauksen hankkeita että myös kiertotalouden periaatteita noudattava korjaushanke. Purkava saneeraus on kuitenkin ilmiönä huomattavasti Itä-Pasilaa laajempi: usein purkamisen kohteena on alle 40 vuotta vanha toimisto- tai teollisuusrakennus, nykyään mahdollisesti myös asuinkerrostalo, jonka tontti halutaan rakentaa tehokkaammin.
Purkavaa saneerausta perustellaan usein liian korkeilla korjauskustannuksilla, vanhan rakennusrungon sopimattomuudella uuteen käyttöön tai mahdollisuudella rakentaa tontti aiempaa tehokkaammin, mikä on myös ilmastoystävällistä. Ja joskus näin onkin. Nykyrakentaminen on myös usein lämmitystä tarkastellen energiatehokkaampaa kuin vanha, mutta uudisrakentamisella aiheutetut päästöt, niin sanottu hiilipiikki, tulee kuoletettua energiansäästön kautta vasta vuosikymmenien päästä, mikä on päästötavoitteidemme näkökulmasta ongelmallista. Rakentamisen ilmastovaikutuksia on kuitenkin tarkasteltava kokonaisuutena ja pitkällä tähtäimellä.
Rakentamisen päästöjen arviointiin vaikuttavat välillisesti myös energiantuotannon päästöt. Kuva: Ympäristöministeriö, 2020. Purkaa vai korjata, s. 33.
Miksi purkaminen on esillä, miksi siitä on syytä kiinnostua? Lyhyesti sanottuna: nykymuotoinen rakentaminen on perustavanlaatuisessa ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa. Rakentaminen kuluttaa Euroopassa enemmän raaka-aineita kuin mikään muu teollisuudenala ja tuottaa kaikista jätteistä lähes puolet. Globaali sementtiteollisuus aiheuttaa noin kahdeksan prosenttia koko maailman hiilidioksidipäästöistä. Ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi meidän on parannettava juoksuamme olemassa olevien rakennusten korjaamisessa ja hyödyntämisessä purkamisen ja uuden rakentamisen sijaan. Matka hiilineutraaliuteen on vielä pitkä ja aikaa vähän.
Ongelmaan on herätty niin EU:n, Suomen valtion kuin Helsingin kaupungin tasolla. Keskitytään kuntavaalien kunniaksi kahteen viimeksi mainittuun. Parhaillaan valmisteltavana olevassa Maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksessa tullaan ohjaamaan rakennusalaa vähäpäästöisempään suuntaan esimerkiksi rakennuksen hiilijalanjäljen arvioinnilla ja todennäköisesti myös asettamalla rakentamisesta syntyville päästöille raja-arvoja. Rakennusala on selvästi ryhtynyt jo valmistautumaan uuden lain tavoitteisiin kehittämällä kiertotalouden käytäntöjä ja uusia vähäpäästöisiä toimintatapoja – ne eivät kuitenkaan ole vielä valtavirtaa.
Helsinki on puolestaan ryhtynyt toteuttamaan Hiilineutraali Helsinki 2035 -toimenpideohjelmaa ja tuottanut Kierto- ja jakamistalouden tiekartan, jossa esitetään kunnianhimoisia toimenpiteitä myös asemakaavoituksen ja rakentamisen aloille. Tavoitteena on muiden muassa vaikuttaa olemassa olevien rakennusrunkojen ja -osien säilyttämiseen asemakaavamerkinnöillä, määräyksillä ja kannustimilla; ohjata asemakaavoituksessa vähähiiliseen rakentamiseen ja selvittää betonia korvaavien materiaalien käytön mahdollisuuksia kaupungin talonrakentamisessa.
Lisäksi ympäristöministeriön kuluvana keväänä julkaiseman Purkaa vai korjata? -raportin mukaan “korjaaminen on purkavaa uudisrakentamista tehokkaampi keino välttää päästöjen syntymistä lähivuosikymmeninä, jotka ovat ratkaisevia ilmastonmuutoksen torjunnan ja siihen sopeutumisen näkökulmasta.”
Meillä on siis tietoa ja tahtoa – vain toteutus puuttuu. Miksi purkuhankkeet Pasilassa ja muualla etenevät? Syitä on useita ja yritän esittää ne lyhyesti:
Purkaminen on taloudellisesti kannattavaa 1: Tontin ja rakennusoikeuden saa todennäköisesti tehokkaimmin hyödynnettyä purkamalla vanhan ja rakentamalla uuden rakennuksen. Koska järjestelmämme ei vielä huomioi ilmastonäkökohtia, eli rokota purkamisesta mitenkään, on usein kannattavampaa rakentaa uutta kuin pyrkiä konvertoimaan vanha rakennusrunko uuteen käyttöön, johon sitä ei ole optimaalisesti suunniteltu. Vanhaa korjaamalla voi rahanarvoista rakennusoikeutta jäädä käyttämättä.
Purkaminen on taloudellisesti kannattavaa 2: Siinä missä korjaaminen vaatii paljon käsityötä, purkamisen ja uudisrakentamisen teolliset prosessit toimivat suhteellisen tehokkaasti. (tämä yhtälö on myös usein taustalla, kun kuntoraportin päälle todetaan, ettei rakennuksen korjaaminen “ole kannattavaa” – rakennus ei välttämättä ole huonokuntoinen, vaan ennakoitu korjaustyö on kallista) Lääkkeeksi tähän on esitetty verouudistusta, jossa hiilipäästöjä verotettaisiin raskaammin ja työtä puolestaan kevyemmin – tämä ei toki ole kuntatasolla ratkaistava asia.
Ilmastotavoitteet eivät korvaa rakentamisen rutiineja. Vaikka Helsinki on tuottanut kunnianhimoisia ohjelmia, ei niitä ole vielä viety osaksi kaupungin rakentamista ohjaavaa normistoa. Monet rakennushankkeet ovat voineet saada alkunsa vuosia sitten, kun ilmastotavoitteita vasta luonnosteltiin. Keskeistä olisikin pukea nyt Helsingin ilmastotavoitteet osaksi asemakaavoituksen, tontinluovutuksen ja rakennusluvituksen arkirutiineja, ohjeistuksia ja normeja.
Ohjaavaa lakia tai asetuksia ei vielä ole. Rakentamisen päästöjä ei vielä ole rajoitettu eikä sanktioita betonimyllyn pyörittämisestä jaeta.
Rakentamisen prosessit ovat pitkiä ja onkin tärkeää, että rakentamisen toimintaympäristö on ennakoitavissa ja pelisäännöt selvillä niin rakentajille kuin rahoittajillekin. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että ilmastotavoitteiden kanssa olisi edettävä hitaasti tai erityisen varovaisin askelin – päinvastoin: Rakentamisen ilmastovaikutusten arviointia ja minimointia on ajettava määrätietoisesti osaksi niin asemakaavoituksen, tontinluovutuksen kuin rakennusluvituksen prosesseja, jotta ne voidaan huomioida jo nyt aluillaan olevissa hankkeissa. Viivyttelemällä luomme vain pelikenttää uusille purkuhankkeille.
Toimintatapojen ja lakien muuttamisen ohella kyseessä on suuri kulttuurin muutos, joka varmasti herättää myös kitkaa. Taloudellinen yhtälö asetetaan varmasti vielä monta kertaa vastakkain ilmastotavoitteiden tai päästölaskelmien kanssa. Itse kuitenkin ajattelen, että nyt tehtävät päästövähennykset ovat monin verroin taloudellisempia verrattuna ilmastonmuutoksen aiheutamaan vahinkoon tulevaisuudessa. Tätä velkaa ei ole enää syytä kasvattaa. Ensimmäinen konkreettinen askel on ottaa käyttöön Helsingissä jo valmisteilla oleva hiilijalanjäljen arviointimenetelmä, jonka avulla kaavoitushankkeiden ilmastovaikutuksia on mahdollista vertailla – ja ohjata kestävään suuntaan jo alkumetreiltä lähtien.
Helsinki on vetovoimainen, kasvava kaupunki, mikä on ehdottomasti positiivinen asia. Kuitenkin niin pitkään, kun emme huomioi rakentamisen ilmastovaikutuksia, ennätyksellinen rakentamisen tahti tuottaa myös turhia, ennätyksellisiä päästöjä joka vuosi. Ensi vaalikaudella ilmastotavoitteista on tehtävä konkretiaa rakentamisenkin saralla.
Mitä kestävän kaupungin rakentaminen tarkoittaa? Onko vaalilause pelkkää ympäripyöreää politiikkahöttöä? Tässä tekstissä avaan, mitä kestävyys minulle kuntapolitiikassa ja Helsingissä oikein tarkoittaa.
Ajoissa vaikuttaminen ja ennakoiva työ on tehokkainta politiikkaa niin ilmaston kuin kuntapalveluiden osalta. Lähdin ehdolle, sillä hyvän ja ekologisesti kestävän elämän puitteet rakennetaan nyt – tulevan vaalikauden ratkaisuilla on valtava merkitys. Ekologisella jälleenrakennuksella ja suurella suunnanmuutoksella on todella kova kiire, jos aiomme pysäyttää ilmastonmuutoksen +1.5 asteeseen.
Omasta näkökulmastani yksi keskeisimpiä ratkottavia ongelmia on kaupunkisuunnittelu ja erityisesti rakentaminen, joka tuottaa kaikista päästöistä noin 40 %. Helsingillä on erinomaisia ohjelmapapereita ja hankkeita, kuten Hiilineutraali Helsinki sekä Kierto- ja jakamistalouden tiekartta, mutta näiden ohjelmien ripeä vieminen käytäntöön tarvitsee poliittista tukea – ja toisinaan painettakin.
Näiden ohjelmien ohella Helsingin on tuotava hiilijalanjäljen laskeminen kiinteäksi osaksi kaupunkisuunnittelua. Voi olla perusteltua purkaa väljästi rakennettu 1970-luvun matala asuinkortteli tehokkaamman rakentamisen tieltä, mutta rungoltaan terveen betonirakennuksen korvaaminen uudella vastaavalla on vain rakennusmateriaalien ja luonnonvarojen hukkaamista – ja siihen meillä ei enää ole varaa. Näiden valintojen tueksi tarvitsemme kuitenkin systemaattisesti tuotetut taustalaskelmat rakennusten korjaamisen – tai uuden rakentamisen – hiilijalanjäljestä.
Kestävyys on kuitenkin paljon muutakin kuin ekologiaa. Vaalikampanjani kuluessa tulen kirjoittamaan kestävästä kaupungista niin luonnon ja virkistysalueiden, asuntotuotannon, liikenteen, palvelujen, rakennusperinnön ja asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien näkökulmista.
